uutiset     lajitietoa     maajoukkue     kilpailut     kuvat & videot     yhteystiedot     linkit     foorumi  
  urheilijat   blogi
<< TAKAISIN BLOGIN ETUSIVULLE

Tommi Ritala
  Lapponia (3per3)
03.04.2009 15.40

Nyt on kaikki 190 lappurinnassa riuhdottua kilometriä takana. Tämän päivän kisa, Karra Huikonen 80km starttasi Hetasta klo 8:30 ja maali oli tuttuun tyyliin Olostunturilla. Herätyskello soi 4:30 ja huippuorganisoituun tyyliin noin 3 tunnin yöunilla, kirskuvaan pakkaseen lähtö pikkupöksyissä ja kisatrikoissa ei tuntunut ajatuksena edes kovin innostavalta. Hiihto kuitenkin lähti mukavasti käyntiin ja tuttuun tapaan hiihtelin siinä sijoituksen 14-20 korvilla ensimmäiset kymmenet kilsat ja jotenkin olin taas kohta taittamassa matkaa yksin. Seurasin usean kymmentä kilsaa takanani tulevan viisimiehisen letkan tahtia, ensin ne hieman jäi, ja sitten pikkuhiljaa alkoivat hiillostaa meikäläistä, tuli iso nousu ja ajattelinkin jo että alan hieman hölläillä kun kiinni tuntuvat ajavan väkisin, mutta ylläri ylläri kuokkanousulle kun mentiin niin ero kasvoi ja taas olin arviolta 30sek karussa takaa-ajajia. Noh, taasen hiillostus alkoi ja kerkesivätkin taas aika iholle kunnes yks pikku taktiikka päsähti mieleeni. Tiesin edelliseltä päivältä, että hotelli-pallasta edeltävät viisi kilometriä on nousuvoittoista ja puunsuojaista reittiä, joten takaa ajajiin ei ehkä ole näköyhteyttä, ja että pallakselta lähtee usean kilometrin lasku, jossa varmasti en jää moisille ajokoirille nopeuksissa viimeiseksi.. No 30kilometriä maaliin ja suojaisa nousu alkoi, aloitin kiristää vauhtia. Ylämäkihiihto tuntuikin yllättävän helpolta ja annoin mennä koko rahan edestä, kun pääsin pallakselle, hörppäsin juottopaikalta dexaalimukin ja perään vielä vesimukin ja väänsin itteni muna-asentoon pitkään laskuun.. Laskussa vähän vielä geeliä ja mätin menemään samalla hyvällä tunteella. Huomasin, että jäsenet ei vedäkkään käkkiin kovasta tahdista huolimatta ja päätinkin, että koitan sit vetää 30-kilsan loppukirin kun kerran niin herkästi huilaa. Takaa ei enää kukaan uhannutkaan koko loppumatkana, yhden miehen napsin kiinni ja nostin sijani 13.ksi. 10km maaliin ja edessä alkoi häämöttää 3miehinen letka, saavutin niitä hiljalleen ja kaikki oli vielä mahdollista, mutta täytyy myöntää että pää petti jossain vaiheessa, olin kai liian tyytyväinen jo kun olin kaasuttanut niin hienosti karkuun niiltä eräiltä miehiltä.. En jaksanut enää piiskata itteäni pimeyden maille ja koittaa viedä päänahat edessä olijoilta, jos olisi ollut päättäväisempi jätkä käskyttämässä käsiäni ja jalkojani tai Mercedes-Benz kymmenennelle, peli olisi ollut täysin auki. Jos ja jos! Ens vuonna kovemmat teot, toivotaan.. Täältä Muoniosta kuitataan ja kiitetään, moi moi!!! :-)
© 2007 H. Ritvos