uutiset     lajitietoa     maajoukkue     kilpailut     kuvat & videot     yhteystiedot     linkit     foorumi  
  urheilijat   blogi
<< TAKAISIN BLOGIN ETUSIVULLE

Heikki Ritvos
Epämiellyttävistä asioista vaikenemisen kulttuuri
14.05.2011 14.17

Muutama päivä sitten Kanoottiliiton puheenjohtaja Kari Hellström kävi markkinoimassa Kanootti- ja Soutuliittojen yhdistämiseen pyrkivää MeSo-hanketta seurani Merimelojien hallitukselle. Merimelojathan oli taannoisessa Kanoottiliiton kevätkokouksessa yksi niistä seuroista, jotka äänestivät uuden liiton perustamista vastaan. Tilaisuuden aluksi Hellström kertoi, että halusi tulla keskustelemaan erityisesti näkemistämme uhkakuvista, jotta ymmärtäisimme että ne eivät ole todellisia uhkia. Hän esitti myös sellaisen toivomuksen, että tärkeästä asiasta keskusteltaisiin rationaalisesti, ei tunnepohjaisesti.

Nostin itse esille ilmeisimmistä uhista sen, että toisen lajin seurat ja sen parista tulevat toimijat saavuttavat uudessa liitossa dominoivan aseman. Silloinhan on suorastaan todennäköistä, että näillä tahoilla ei ole kiinnostusta heikompaan asemaan ajautuneen lajin aseman kohentamiseen. Paitsi, että siihen käytetyt resurssit olisivat suoraan pois heidän omalta lajiltaan, johtaisi toisen lajin aseman parantuminen väistämättä oman lajin valta-aseman heikentymiseen. Monilla ihmisillä on taipumus ajatella omaa etuaan, valitettavasti.

Kun kysyin miten tällainen melonnan ja soudun välisen vastakkainasettelun syntyminen uudessa liitossa estetään, vastasi Hellström ettei halua kuulla tälläistä kysymystä. Kun pyysin uudelleen Hellströmiä vastaamaan hän kieltäytyi. Niinpä niin, olisipa asioista voitu keskustella rationaalisesti, eikä vain tunnepohjalta. Tuntuu varsin omituiselta, että vain muutama viikko aikaisemmin Hellström itse surkutteli minulle sitä, kuinka suomalaisen ratamelonnan kehittäminen on vaikeaa kun Tampereen ja Lahden melontapiirien välinen vastakkainasettelu ja riitely syö niin paljon resursseja. Nyt sitten mahdollisuus melonnan ja soudun välisisiin eturistiriitoihin on kuulemma niin etäinen, että se ei ole tullut edes mieleenkään!

Epämiellyttävistäkin asioista pitäisi pystyä keskustelemaan ja käsittelemään niitä rationaalisesti. Muuten ongelmia ei pystytä ratkaisemaan, eikä riskejä torjumaan. Eivät ongelmat poistu sillä, että niiltä suljetaan silmät ja niistä ei suostuta edes keskustelemaan. Ongelmat, riskit ja tehdyt virheet pitäisi pystyä kohtaamaan avoimesti ja rohkeasti, yrittää ratkaista ne ja ottaa niistä opiksi. Niitä ei pitäisi lakaista maton alle toivoen maton riittävän peittämään kaiken. MeSo-hankkeen maton alta alkaa tila valitettavasti loppua, kun sinne on jo tungettu vaikka mitä...

Liittyen silmien sulkemiseen ongelmilta ja riskeiltä parin vuoden takainen sammakosta kertova blogi- kirjoitukseni tuli taas kerran mieleen. Keittiömestari siellä jo teroittelee veitsiään kuolan valuessa suupielistä, mutta sammakko se vielä nauttii lämpimästä kylvystään iloisesti kurnuttaen!


Täydennystä 16.5.2011

Vaihdon kirjoituksen otsikon, koska ongelma ei koske vain tätä yhtä hanketta, vaan Kanoottiliiton toimintakulttuuria yleisesti. Puheenjohtajan toiminta viimeviikkoisessa tilaisuudessa oli vain viimeinen pisara, joka sai mittani täyttymään. Vastaavaan epämiellyttävien tosiasioiden olemassaolon jääräpäiseen kiistämiseen ja piilottamiseen on saanut törmätä viime vuosina melonnan parissa jatkuvasti. Jos haluan esittää vaatimuksia epämiellyttävien asioiden avoimesta käsittelystä (ja ratkaisemista!), niin kyllä minun on oltava valmis näyttämään esimerkkiä ja puhumaan ääneen tästä havaitsemastani erittäin epämiellyttävästä piirteestä Kanoottiliiton toimintakulttuurissa.

Kuinka sammakon käy?
Tämä satu pataan joutuneesta sammakosta ei ole suinkaan oman mielikuvitukseni tuote, vaan yleisesti käytetty vertaus tilanteesta, jossa epämiellyttäviltä tosiasiolta suljetaan silmät. Kun piilotetut ongelmat ovat tarpeeksi pitkään kasvaneet ja kasaantuneet, ryöpähtävät ne lopulta esiin maton alta. Silloin tilanne on yleensä niin vakava, että on myöhäistä tehdä juuri mitään. Alla voi katsoa videolta Al Goren version tarinasta. Siinä on onnellinen loppu, mutta kuka pelastaisi meidän sammakkomme?



Miksi epämiellyttävistä asioista pitää puhua? Emmekö voi ajatella positiivisesti ja unohtaa ne?
Epämiellyttävista asioista vaikeneminen ei ole merkki positiivisesta ajattelusta. Se on merkki pelkuruudesta. Positiivisesta ajattelusta kertoo usko siihen, että ongelmat voidaan kohdata ja ratkaista. Paitsi, että piilotetuilla ongelmilla on sammakkoesimerkin mukaisesti tapana kostautua myöhemmin, johtaa epämiellyttävien asioiden piilottaminen ja vain positiivisiin asioihin keskittyminen vääristyneen kuvan syntymiseen todellisuudesta. Organisaatio voi asettaa itselleen hienon päämäärän ja jopa resurssit päämäärän saavuttamiseksi voivat periaatteessa olla kunnossa. Tätä voi verrata siihen, että matkustaessa määränpään sijainti tunnetaan ja käytössä on hyvä kartta. Mutta jos lähtöpaikka ymmärretään väärin, ei näistä ole mitään apua ja jäädään harhailemaan satunnaisesti pääsemättä yhtään lähemmäksi määränpäätä. Vasta kun sekä päämäärä, että nykytilanne tunnetaan riitävän tarkasti, on mahdollista sanoa minkä suuntainen muutos päämäärän saavuttamiseksi tarvitaan, ja mitä välineitä ja toimenpiteitä tämän muutoksen aikaansaaminen edellyttää. Muuten käy helposti niin, ettei tiedetä mihin suuntaan oikeasti pitäisi lähteä ja toiminnan kehittämiseen tarkoitetut resurssit haaskataan kaikenlaisiin näytöstemppuihin, jotka eivät todellisuudessa tuo asetettuja hienoja tavoitteita yhtään lähemmäksi. Eikö juuri näin ole käynyt Kanoottiliitossakin?

Miten kulttuuri korjataan?
Kun vika on toimintakulttuurissa on aivan turha, suorastaan väärin syyttää yksittäisiä ihmisiä kulttuurin aiheuttamista ongelmista. Vika on kulttuurissa, ei siihen kasvaneissa ihmisissä. Kun kulttuuriin pesiytynyt ongelma on tunnistettu edellyttää sen korjaaminen tietoista toimintaa. Kulttuurin korjaaminen on käytännössä mahdotonta ellei organisaation ydin johto ole sitoutunut muutokseen. Itse pystyn herättelemään keskustelua provosoivilla blogikirjoituksilla, mutta en juuri muuhun. Kanoottiliiton tapauksessa suurin vastuu puheenjohtajalla, jonka on otettava tilanteesta vastuu; näytettävä esimerkkiä epämiellyttävien asioiden käsittelyssä, ja ennen kaikkea itse lopetettava niiden lakaiseminen maton alle. Tilanteessa tarvitaan johtajuutta, ei ongelmien pakoilua.

Jos organisaationkulttuuri syntyminen ja muuttuminen kiinnostaa kannattaa tutustua esimerkiksi Edgar Scheinin aihetta käsitteleviin teoksiin. Näitä on saatavilla myös suomennettuina. Organisaation kehittämisen kannalta erittäin oleellista asia löytyy puolestaan Peter Sengen kirjasta The Fifth Discipline.
© 2007 H. Ritvos